Odottelen jo innolla että ulkotreeni kausi alkaa. Pääsemme taas talven treenien jälkeen ohjattuun ryhmään, jota olenkin kaivannut. Olen huomannut että seurassa suosittu omatoimitryhmä koulutus muoto ei ole minulle se toimivin. Tarvitsen jonkun joka "omistautuu" joka viikko katsomaan mitä teen ja mitä en.
En myöskään ole kovin hyvä treenaamaan yksin, joten käyn vain harvoin omatoimisesti treenaamassa. Nimittäin vaikka kuinka suunnittelisin treenit niin aina homma lähtee käsistä hiomisen takia. Pitäisi opetella treenaamaan kunnolla yksin. Kuinka vaikeaa se oikeasti voikaan olla?!?

Olen tässä myös paljon pyöritellyt meidän kaikkien kolmen menoa päässäni. Stanleyn kanssa näyttää päivä päivältä vaan paremmalta kaikin puolin ja odottelenkin sitä koska nollia alkaa tulla. Sillä tiedän että kun aika on kypsä pojasta tulee aika varma nollan tekiä, kunhan aika ja minä pysyvät myös hanskassa. Pojan taidot ja vauhti ovat kehittyneet nimittäin eteenpäin koko ajan. Irtoaminen pitää opetella myös pikkuhiljaa. Mutta tärkeintä on edelleen se hauskan pito.
Yoyon kanssa minulla on pieni kriisi. Tai noh se on itseni kanssa. Tuntuu että kaikki samoihin aikoihin aloittaneet koirakot ovat jo saaneet nollavoittoja (ja noh yksi on avakin jo) ja me ei vielä vaikka olemme koittaneet tehdä parhaamme. Eikä mielestäni Yoyo ole (ainakaan kovin paljon) näitä koirakoita huonompi taidoiltaan ja vauhdiltaan, mutta kaippa minä olen väärässä sitten. Jotenkin helpottaisi oloa kun saisi sen ekan voiton. Onneksi sentään joitain palkintosijoja on tullut. Ei niin että minua palkinnot kiinnostaisi, mutta ne vaan saa olon tuntumaan siltä että kyllä meistä on johonkin.
(Niin nythän vois sanoo että mitäs otit podengon agilitykoiraksi etkä "varmaa" rotua? Noh niin tämä on oma valintani ja olen sitä mieltä että muutkin rodut voivat pärjätä ihan yhtä hyvin ja loppujen lopuksi ei sitä koiraa oteta vaan agilityn takia.)

Tarvisin itselleni jonkun joka potkisi minua ihan kunnolla perseelle. Jotenkin tuntuu että treeneissä ei ole ollut tsempi ja veto ihan täysillä päällä. Ja en saa itsessäni ja meissä tarvittavaa kehitystä aikaiseksi. Lisäksi olen nyt huomannut etten odota treenejä samalla innolla kun odotin puolisen vuotta sitten. Mitä on siis tapahtunut? Kisoja ja kursseja odotan innolla, mutta en treenejä.. Oikeen panee ärsyttämään itseään. Nyt olen enemmän odottanut koulutus vuoroakin?!? Mutta eiköhän asia saada korjattua, koska ei tämä tunne ole viikottaista. Yksi ratkaisu voi löytyä torstain kurssilta (näin toivon).

Eilen hieroin molemmat podengot. Yoyo oli hyvässä kunnossa eikä mitään huomattavia löytöjä ollut. MUTTA poika olikin sitten taas selästä aikast kamalassa kunnossa hieronta tauon jälkeen. Työn sarkaa riittää. Pitää varmaan hakea TENS-laite pois lainasta, koska se on yleensä ollut pojan selälle erittäin hyvää hoitoa ja auttanut nopeasti.