Oletko joskus tuntenut sen tunteen radalla, että tiedät radan ollen se huippu - juuri se oikea.

 

 

 

Minäpä tunsin sen tunteen eilen ja se oli mahtava! 

 

 

 

Koko homma alkoi siittä että laskin Yoyon AVA-kellon tikityksen loppuvan 12.10.10. Oli sitten heti pakko katsottava missä on lähimmät kisat - Kajaanissa. Olimme päättäneet mennä Mikan kanssa Kajaaniin kisaamaan yhdessä, mutta sitten tuli mutka matkaan - Mikalla tuli peruuttamaton meno, joten jostain oli saatava uusi kyyti. Onneksi kaksi saurakaveria pelasti minut. Kiitos Ninni ja Pirjo!
Voitte vaan kuvitella että millaisia paineita olin itselleni onnistunut luomaan tässä noin kuukauden aikana avautumisesta, joka heijastuikin lopulta kisoja edeltävänä iltana ja yönä. Illalla olin kiukkuinen kuin ampiainen ja yöllä nukuin vajaan tunnin pätkissä odottaen koska kello soi. Kello soi lopulta 7.30 (tai se ei ehtinyt soida kun nousin jo 7.20 ylös täpinöissäni). Pakkasin ja yritin kuluttaa aikaa... Kello kulki äärettömän hitaasti. Lopulta päästiin Ninnin autoon ja matka alkoi 8.15. 
Kajaaniin saavuttiin noin 10.40, koska mukana olevien kakkosten kisailut käytiin ennen kkolmosia. Minun oli siis määrä odottaa ja odottaaa ja odottaa.. Onneksi noissa kakkosissa riitti katsottavaa ja kannustettavaa eikä pahempaa jännitystä ollut levottoman yön jäljiltä. Kakkosten jälkeen alkoivat meidän koitokset. Rata näytti suht hyvältä meidän kannalta. Alku hieman huolestutti, koska putki oli laitettu tosi leveään An alle ja meillä kun on yhteiset juoksukontaktit kisoissa niin yhdistelmä tuotti pään vaivaa. Päätin ratkaista sen juoksemalla putken lyhyempää puolta ja tekemällä sen jälkeen pers jätön, koska toiselle puolelle oli päästävä keppejen takia. 
Rataantutustumisen jälkeen katselin muutaman koirakon ja sanoinkin Pirjolle että sinne meni meidän AVAutuminen tältä päivältä... Noh Pirjo sitten hieman potki minua ja itse aloin potkia itseäni valmistautuessa rataan. Toistelin itselleni pystyvämme tähän, koira on taitava ja tee työ loppuun asti. 
Asetin Yoyon istumaan lähtöön. Kävelin parin esteen taakse, jonka jälkeen vapautin Yoyon ja suoritus alkoi. Hieman pelkoja aiheuttanut A-putki yhdistelmä mausteena persjätöllä onnistui hienosti. Pieni linjan korjaus koiralta seuraavana oleelle renkaalle ja täysillä kepeille. Tuntui ettei Yoyo ollut aikoihin pujotellut noin kovaa kisoissa. Nyt vaan piti pitää mielessä rataan tutustumisessakin usein toistamani lause: tee kepit loppuun asti. Ja niinhän minä tein. Pussi, pienet karteet seuraaville esteille ja täysillä suoritettu keinu. Edessä oli kohta mihin nopeimmat koirakot ja hitaimmat ohjaajat olivat onnistuneet hyllyttämään ratansa. Tätä kohtaa minä en pelännyt! Pituuden jälkeinen takaakierto (ylläri etten pelännyt, koska minun pikku Yoyoseni on vaan niin huippu takaakiertäjä) upea. Samoin seuraava takaakierto. Täysillä puomi ja käännös hypyn kautta putkeen. 

Nyt tulee se kohta mistä alussa puhuin - kun tiedät että nyt se oli tässä! se huippu rata! se AVA-rata!

Kun Yoyo oli putkessa tiesin sen. Toistin itselleni että vielä kolme estettä oli suoritettava kunnialla loppuun. Maalissa tirautin pari kyyneltä ja vielä pari lisää, kun kuuluttaja ilmoitti meidän menneen kärkeen tässä vaiheessa (tosin tämä oli virheellistä tietoa, mutta uskossa on hyvä elää)! Huippua! Sitten jäänittämään muiden suorituksia. 
Jonkin ajan perästä Jukka ja Nelli starttasivat ja siinä kohtaa näin AVAn lipuvan silmieni ohi. Nellille nolla, mutta koirakko hävisi meille 0,02sekunttia. Mitä ihmettä!! Siinä kohtaa ei ollut riemulla rajaa ja AVAutuminen tuntui täysin varmalta. 
Kuuluttajan kirjan pidon mukaan pidimme johtopaikan loppuun asti. Noh se ei ihan pitänyt paikkaansa Jukan Macy shletin tulos oli jäänyt huomioimmat, joten tulimme toiseksi. Onneksi Macy oli AVA ja kisaajia 20 serti siirtyi meille ja unelmista tuli totta! Itkua, iloa ja riemu riitti, jopa niin paljon että Yoyo kyllästyi siihen. Se olisi halunnut vaan lisää ratoja. 

On ihmeellistä miten pitkäaikaisesta ja kaukaiselta tuntuvasta unelmasta tuli viimein totta. Sitä ei voi täysin tajuta eikä ymmärtää tämän ohjaajan pää. Nyt pitääkin miettiä mitä seuraavaksi. Niin siis mitä oikeasti tavoittelen seuraavaksi? Minulla on nyt se mitä olen tavoitellut. SUOMEN (ja ehkä maailman) ENSIMMÄINEN FI AVA PORTUGALINPODENGO!!! Huhhuh. Ja se että tämä onnisui ihka ensimmäisessä mahdollisessa kisassa, joka kisattiin kellon tikityksen loputtua. Uskomatonta. Itse asiassa tämä syksy on ollut muutenkin uskomaton. SM-kisoissa tehty havainto kontakteista muutti kontaktimme juoksukontakteiksi. Kesällä treenaaminen ja kisaaminen oli minimaalista suhteessa normaaliin. Nyt on mennyt paremmin kuin koskaan. Reetankaan kanssa ei ollut tälläista saldoa melkein peräkkäisistä kisoista 1,2,3,2 (sijoituksia onnistuneilta nollaradoilta. väliin toki mahtuu hylsyjäkin, mutta nämä hyllytkin on ollut upeita!).

Nyt on aika nauttia ja kiittää tästä ennen kuin sukellamme uusiin haasteisiin. Kiitos kaikille, jotka ovat kouluttaneet meitä ja tukeneet meitä. Erityis kiitokset:

Isälleni THE KEPOlle, jota ilman mitään tätä ei olisi
Kullalleni, joka on mukana onnistumisissa ja epäonnistumisissa ja ennen kaikkea joka ymmärtää ja jakssa
Mikalle, jonka kanssa olen kokenut niin monta unohtumatonta kisareissua (mutta en valitettavasti tätä hienointa.. :() 
Riitalle, joka on Ninnin kanssa lanseeranut päähäni sanan TSEMPPIAGGRE sekä siittä että olet potkinut minut ylös syvimmistäkin kuopiosta
Ninnille samoista syistä kuin Riitalle
IsmoTeivaiselle, vaikka hänellä ei suurta osaa eikä arpaa ole Yoyon kanssa, mutta se mitä hän teki minulle Reetan kanssa vaikuttaa yhä minuun tänäkin päivänä. 
Tarjalle (oikeastaan molemmille), koska olet ollut suurena tsemppinä ja tukena aina
Lauralle ihan vaan kaikesta
Kasvattajalle, joka ei meinannut uskoa että haluan oikeasti popon agilitykoiraksi, mutta myi silti minulle maailman parhaan agilitykoiran (tai jos ei koiraa niin ainakin maailman parhaan agility popon)
Muita nimiä ilman tarkempaa syytä: Arja, Tuija,  Miira, Jenni, Tiina, Jenni ja Tuija. Listasta puuttuu monta nimeä, mutta näillä nyt mennään. 

Kiitos KAIKKI!!