Tehdään tästä nyt sitten ihan virallista. Eli Stanistä tuli nyt turkulainen ainakin siihen asti kun joudun asumaan kerrostalossa. Stanistä näkee selvästi että se voi paremmin vanhempieni luona. Stanley on nyt normaalipainoinen (ennen kylkiluut paistoivat kilometrien päähän), poika ei joudu huuramaan yksinäisyyttään kolmen kerryn seurassa (eli sitruunapantaa ei tarvita) eikä poika pissi sisälle lähes ollenkaan. Päätös jättää Stani vanhempieni luo oli vaikea, mutta toisaalta kun näkee miten toinen voi hyvin niin ei ole sydäntä tuoda poikaa stressin keskelle. Muutamia asioita poika tosin selkeästi kaipaa: minua, Yoyoa ja podengoPAINIA.

Minulla on suuri ikävä pientä poikaa, jonka vieressä sain nukkua lomalla. Jonka jutteluista sain nauttia. Jonka onnesta sain nauttia. Jonka painimista oli ihana katsoa.

Stanley on varmasti toiminut tasapainottavana terapiakoirana nuorimmalle kerryllemme, josta on kehkeytynyt lähes kaikin puolin ihana koiruus.